Tämä pikkuinen sylihauva yllätti emäntänsä tänään kunnolla.

     Sen kuulo on toiminut melko vaihtelevasti. Jääkaapin oven avaus kuuluu helposti olohuoneeseen, vaikka televisio pauhaisi vieressä. Kun lenkillä törmää johonkin mielenkiintoiseen tuoksuun, ei kuulo taas ole toiminassa ollenkaan. Onko koiran mahdotonta haistaa ja kuulla yhtäaikaa?

      Ava ei ole osoittanut suurempaa mielenkiintoa tapaamiamme kissoja, fasaaneita tai rusakoita kohtaan. Se on saattanut haukahtaa muutaman kerran ja tuijottaa hetken intensiivisesti otusta, ei sen enempää. Yhden kerran se on vapaana ollessaan lähtenyt kissajahtiin, silloin sen kuulo katosi ihan kokonaan. Vasta kun se oli ihan varma, ettei tuo hännänheiluttaja halunnutkaan leikkiä sen kanssa tuo aisti palasi. Kissa teki epäreilusti ja pujahti orapihlaja-aidan toiselle puolelle karkuun.  Melko pitkään Ava koitti löytää koiran mentävää aukkoa aidasta, ei löytänyt.

     Tänään teimme pitkästä aikaa kunnon metsälenkin. Ava sai rauhassa nuuhkia, seurata jälkijonoja ja haistella uutisia. Olimme jo tulossa pois, kun metsän reunamilla törmäsimme mustarastaan poikueeseen. ( !? joulukuussa?) Niillä oli vielä hiukan untuvaa ja lentokyky kehno. Ava riemastui ja lähti oitis jahtiin. Minulta kului hetki tajuta asia ja komentaa se luokse vihellyksen ja kutsun kanssa. Ja tuo höppänä kultainen mussukka juustoleipärosvo tuli saman tien. Sen ajo pysähtyi kuin seinään ja se tuli katsomaan mitä asiaa minulla oli. Kiinnitin hihnan ja kehuin sen kunnolla namupalan kera. Voi pojat, että olin ylpeä koirastani. Sen tottelevaisuus paranee muutenkin koko ajan. Se odottaa jo, että ihminen poistuu keittiöstä, ennenkuin kiipeää pöydälle inventaarioon... Tuo käskystä luoksetulo on kuitenkin minulle paljon tärkeämpi juttu. HYVÄ TYTTÖ !

Tässä on meidän pikkuinen melko  puhtaana ja hyvin kammattuna. Vähän tuota glamouria häiritsevat nuo lyhyeksi leikatut kohdat, jotka huolimattomuuttani /tietämättömyyttäni olin päästänyt takkuuntumaan liian pahaksi. Nyt ymmärsin ensin selvittää turkin, sitten pesulle, kuivaus varovasti painelemalla -ei hankaamalla ja hieromalla- ja turkin kuivuttua vielä kampaus. Nyt kelpaa keikistellä kulmilla. Tai , kuten tässä, seurata ruoan katoamista ehdottomasti väärään suuhun! Kun pohjatyöt on tehty kunnolla, ei tuohon turkin selvittämiseen kulu edes puolta tuntia. Aion nyt huolehtia tuosta toimesta vähintään joka kolmas päivä, mielummin joka toinen. Ja pitää tarkan huolen tuosta dieetistä: ei viljaa eikä nautaa. Ava saa jatkossakin herkutella sillä, mitä meidän lautasille jää, sillä useimmiten ruokamme on peruna- tai riisipohjaista. Lihana käytän useimmiten kanaa, sikaa tai lammasta. Nyt nuo Avan korvat ovat ollet hyvät paitsi, että se söi jonkun verran Kuopuksen tekemästä omenapiirakasta. Pari päivää sen jälkeen taas kutisi. 

    Sen ensimmäisen pienen lumentulon jälkeen olikin sitten kunnon lumimyrsky. Ensimmäinen myräkkälenkki oli tyssätä alkuunsa. Ava suoritti nelipistejarrutuksen kynnyksellä, kun tajusi, minne oli menossa. Kun sitten olin kiskonut koiraparkaa muutaman metrin, se sai jalat alleen. Sitten juostiin metsään, se kyykistyi pariin kohtaan ja kakkasi, sitten alkoi päättäväinen veto kotiinpäin. Yritin ehdottaa puiden sekaan menoa ja hiukan pitempää sessiota, olin nimittäin pukenut ylleni melkoisen kasan vaatetta ja valmistautunut tavallisen pituiseen ulkonaoloon. Tällä kertaa en saanut tyttöä pitemmälle. Olin irrottanut hihnan ja se yksinkertaisesti kieltäytyi siirtymästä kauemmas kotoa. Kun lähdin tulemaan sitä kohden, se pakeni tieltäni kodin suuntaan. Hyvin se minua koulutti. Kun namipalalla sain sen käskettyä vierelleni ja hihnan kiinni, koitin taas kulkea pitemmälle. Silloin se yksinkertaisesti istui alas. Edes minä en ole niin julma, että laahaisin istuvaa koiraa narun jatkona metsässä...

Eilen sitten tuuli oli sen verran laantunut, että pääsimme kunnon lenkille. Kävimme läheisen puron varrella, sain siitä muutaman ihan kivan kuvan. Avalla oli hienoisia vaikeuksia etenemisessä. Tässä kuvassa sillä on lunta vain puoleen sääreen, mutta uaeimmissa muissa kohdissa se sai joko hyppiä kuin jänis tai sitten puurtaa vasten rinnan korkeudella olevaa lumimassaa vasten kuin pieni vaalea jäänsärkijä.

     Oman hauskuutensa toivat sen jalkoihin takertuvat lumipaakut. Kotona sitten sulattelin niitä lämpimässä suihkussa. Ava rentoutui, kun huomasi, että suihkutan vain vatsan ja jalat. Se ei vieläkään oikein osaa nauttia pesusta. On se paljon rennompi kuin alkuun, nyt sen saa jo käskysanalla (ja kananpalalla) kylpyhuoneeseen. Ei enää tarvise kantaa.

   Tänään aikomukseni oli kulkea ihan tavallinen lenkki, siinä menee yleensä tunnin verran. Sen verran raskasta kulku kuitenkin oli, että käännyin ennen puoltaväliä takaisin kotiin. Oikeastaan kuljin vain neljänneksen lenkistä.  Meiltä Koivukylään menee asfalttipäälysteinen kevyenliikenteen väylä. Sen etelä- ja pohjoispuolitse kulkee kaarina kaksi varsin eriluonteista isoa polkua. Toinen on melko haastavaa kallioista maastoa, jossa on runsaasti kapuamista ja alamäkeä. Sinne menen vain todella hyvinä päivinä. Se puolisko, jonka yleensa kuljemme, on tasaisempaa maastoa. Enimmäkseen se pujottelee vanhan kuusivaltaisen sekametsän runkojen lomitse -joskus myös runkojen yli. Joko menemme polun itäiseen päähän asfalttia myöten, tai sitten tulemme sitä pitkin kotiin, ellemme sitten käänny takaisin tulojäljille tai jatka tuota pohjoista reittiä pitkin. Lisäksi alueella on lukemattomia risteileviä polkuja, joita voi myös tutkia. Tosi harvoin teemme samaa lenkkiä peräkkäisinä päivinä. Tuo taustakuva muuten on otettu pohjoisella polulla, olin juri komentanut Avan liikkeelle erittäin mielenkiintoisesta hajupaikasta. (Sittemmin kävi ilmi, että siinä olivat yhden kyy- paran jäänökset.) 

    Tästä kuvasta näkee hyvin, minkälaiset lumikengät ovat tänä talvena suosiossa bedlingtonien parissa.  Otin kuvan ollessamme palailemassa tänään kotiin. Avalla oli ilmeisen hauskaa tutkiessaan lumen peittämiä juurakoita ja kiven koloja. Tässä vaiheessa se sitten huomasi nuo kenkänsä ja koitti hetken järsiä niitä irti. Ensimmäistä kertaa se tuli melko vapaaehtoisesti suihkuun. Tuossa jalkojen pesussa on sekin hyvä puoli, että mahdolliset tiesuolat saa pois saman tien. En aio mennä kovin usein tuonne bussireitille päin, mutta jonkun verran ainetta kulkeutuu sivuteillekin autojen renkaissa. Olen neulomassa neidille villapuseroa, taidan tehdä säärystimet saman tien.

    Tuli lumi maahan, ainakin muutamaksi päiväksi. Itse asiassa sitä pitäisi huomisen aikana tulla 10cm lisääkin. Olen tullut hiukan skeptiseksi sen suhteen, kuinka kauan tämä talvi meillä kestää. Oli syy sitten missä tahansa, alkaa lumitalvi olla harvinaisuus näillä leveysasteilla.

    Muistaessani Avan alkuinhon vettä ja vesisadetta kohtaan, olin utelias näkemään kuinka se suhtautuu lumeen. Torstaina tulin sitten tuon suhteen viisaammaksi. Päivänsäde oli vaihteeksi mummin luona ja lähdimme aamulenkille kolmistaan. Tuskin Ava pääsi ovesta ulos, kun se sekosi ihan kokonaan. Se ei meinannut pysyä nahoissaan, pomppi hihnan päässä edestakaisin ja haisteli, maisteli sekä nuolaisi tuota valkoista ainetta. Metsässä päästin sen sitten juoksemaan rauhassa. Melkoisen tovin se pomppi mättäältä toiselle ja touhotti ympyrää minun ja Päivänsäteen ympäri. Kun se hiukan rauhoittui, Päivänsäde lähti mukaan tutkimuksiin ympärilläni. Jokainen kolo ja kannonkatve piti katsoa ja pohtia mikä eläin voisi tunkea itsensä niistä sisään. Ava kulki vierellä ja totisena haisteli samat kolot tarkkaan. Muutaman kohdalla se selkeästi innostui, ilmeisesti myyrien koloja. Niitä nimittäin riittää.

   Tässä tarkistetaan, että pikkuinen pysyy vauhdissa mukana. Tuo risu kertoo omaa tarinaansa siitä, mitä kaikkea Ava kerää näillä lenkeillä mukaansa.

     Olen nyt kahtena iltana nauttinut pimeän ajan metsälenkeistä. Lumi heijastaa sen verran valoa, että isompia polkuja voi ihan hyvin kulkea. Rakastan metsää ihan jokaisena vuorokauden aikana, yössä on kuitenkin ehdottomasti oma tunnelmansa. Katuvalojen ulkopuolella tähtitaivaskin näyttää ihan toisenlaiselta. Ava hukkuu yöllä tosi hyvin taustaan, sen heijastinliivi ja valjaat erottuvat kuitenkin hauskasti. Välillä näyttää ihan siltä, kuin valjaat liikkuisivat yksin ilmassa edes takaisin polkuja pitkin. Silloin tällöin Ava on haukahtanut napakasti. Samanlaisen haukun se tänään päästi fasaanikukon nähdessään. Ilmeisesti metsässä on liikkunut jokin eläin samoilla seuduilla. Muuta kiinnostusta ei riistaan ole osoittanut, ei ole tarvinut pelätä sen katoavan pusikkoon jonkun rusakon perässä. Kyllä se niiden hajujäljistä kiinnostuu, muttei ajamiseen asti. Sääli sinänsä, kyllä meille fasaanipaisti kelpaisi päivällispöytään.

    Tänään Ava koki järkytyksen kotona; ystäväni tuli käymään uuden rotwailerinsa kanssa. Tuo Nancy oli täysikasvuinen narttu ja varsinainen höppänä. Ava ärisi ensi järkytyksensä jälkeen sen oloisena, että olisi halunnut käydä kiinni ja häätää tulokkaan Suomenlahteen saman tien. Pidin sitä kuitenkin tiukasti sylissäni lattialla ja annoin Nancyn rauhassa tutustua asuntoon. Siirryin keittiöön ja Ava meni suosiolla omaan paikkaansa. Sopu syntyi sillä hetkellä, kun jaoin keitosta ylijääneet nakit niiden kesken. Ei puhettakaan mistään ärinöistä kummankaan taholta. Tunnin kuluttua koirat nukkuivat penkin eri puolilla ja olivat kääntäneet selkäpuolet vastakkain. Kuten ihmisilläkin käy, yhteinen harrastus lähentää kummasti... Kun sitten saatoimme Kuopuksen ja Avan kanssa ystävämme matkaan, koirat jo leikkivät keskenään. Tuli hiukan hutera olo, kun 40 kg:n koira pujotteli ympärillä. Kun pääsimme pellon reunaan, tytöt saivat vähän liikkumatilaa hippaansa.

Bedlingtonin normitrimmaus on pikkuisen villakoiramainen; alavatsa paljaana, rinnassa lyhyempää karvaa ja selässä pitempää, jaloissa samoin,häntä paljas samoin korvat, paitsi tupsut korvalehtien päissä, pää kirsusta takaraivoon karvan ääriviiva ovaalin muotoinen, posket ja kaula paljaat. Suunnilleen tämmöinen on siis rodun "virallinen" trimmi. Kun Ava tuli oli se trimmattu hyvin lyhytkarvaiseksi, paitsi pää ja korvatupsut.

Tästä kuvasta nyt ei kovin hyvin erota tuota päätä, mutta se oli minun silmääni hiukan outo, ennen muuta vierastin sitä ettei Ava nähnyt kunolla eteen. Minusta koirallakin silmät ovat ensisijaisesti näköelimet. Voin toki olla väärässäkin. Kesäisellä lomareissullamme uskaltauduin leikkaamaan tuon kuonon paljaaksi otsaan asti. Tuon pehkon alta paljastui kaunis siro koirannaama, en tajua, miksi se pitäisi piilottaa karvan alle? Sittemmin olen rohkaistunut käyttelemään saksia enemmänkin. Varsinkin anturoiden välit ja tassun päälikarvat pitää lyhentää säänöllisesti. Jos ei halua Avan kantavan sisään kaikkia reitin varrelta löytyneitä neulasia ja pikkurisuja.

Tämä versio oli jo kasvanut karvan tuohon kuonon päälle. Nuo sivukarvat kasvoivat hauskasti nopeammin kuin kuonon päällä oleva karva. Tämä punkrokkari ei saanut neitosen omaa hyväksyntää; saman tien kun pääsi käsittelystä, se ravisti sen hajalle. Varmuuden vuoksi joskus vielä pyyhkäisi päätään mattoon, että tuo luomus varmasti katoaa sen päästä. Se olisi muutenkin voinut olla huoleti, en minä tuon näköisenä olisi sitä ulos vienyt. En halua tehdä eläimistäni naurunalaisia tämmöisillä jutuilla. Tuo taustakuvassa oleva turkin malli on se joka jää. Tosin keväällä aion leikata (leikkauttaa) sen tasapitkästi lyhyeksi. Tuon kuonon, korvan alustan, alavatsan ja hännän alta n. 10cm aion pitää ihan lyhyenä jatkuvasti. Nuo kohdat tuppaavat takkuuntumaan ja ovat selvästi tukalat (kivuliaat ?) selvittää harjaamalla tai kammalla. Aion keväällä lyhentää tuosta pään päältäkin karvat ihan lyhyiksi, näemme miltä se näyttää. Luultavasti se saa kuitenkin "hiuksensa" takaisin. Ne antavat sille tosi persoonallisen ulkonäön, itse asiassa sopivat Avalle kuin kirsu kuonon päähän.

Luin rotumääritelmän hoitoohjeesta, että turkin selvitys joka viikko ja pesu tarpeen mukaan riittävät hoidoksi. Homma toimikin hyvin  juoksuun asti. ( Olen sittemmin saanut tietää, että juoksu muuttaa usein nartun  turkin helpommin takkuuntuvaksi.) Avahan oli ensimmäisen viikon ihan poikki, jaksoi juuri ja juuri käydä jättämässä tiedotteet tilastaan strategisesti merkittäviin kulmauksiin. Toisenkin viikon se käytännössä nukkui, enkä raaskinut sitä käskyttää hoidettavaksi. Sitten karu totuus paljastuikin, kun pesin sen juoksun jälkeen.( Nykyisin tiedän senkin, ettei vähänkään pitempää karvaa saa pestä ennen kuin sen on selvittänyt kunnolla... ) Alkaessani selvittää turkkia, huomasin sen muodostavan upean n.kämmenen kokoisista laatoista koostunvan huovutetun peitteen. Tässä vaiheessa hymyni pikkuisen kiristyi. Olen nyt kaksi viikkoa, vähän ylikin, selvittänyt tuota turkkia kamman, harjan,sukkapuikon ja saksien kanssa. Ensimmäinen ajatukseni, ja aika moni muukin tuon projektin aikana, oli leikata turkki kokonaan lyhyeksi. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä, sillä se oli tosi hyvin kasvanut n. 5cm pitkä kaunis verho pikkuisemme ympärillä. Joten käytin saksia harkiten ja selvitin monta kertaa päivässä lyhyempiä jaksoja kerrallaan. Ava oli jo loppuvaiheessa yhtä kyllästyneen näköinen kuin minä itsekin olin. Lopetin joka kerralla vähän sen jälkeen, kun se ensimmäistä kertaa koitti livistää. 

Nyt turkki on pientä aluetta niskassa lukuunottamatta selvä. Ja lainehtii kauniisti Avan sipsutellessa lenkillä. 

  Tässä kuvassa on vielä melkoisesti takuja, ne jäävät "kivasti" noiden rasta-alkujen alle piiloon. Vaikka tuota karvaa on paljon ja se on melko pitkää, ei siitä ole kovin isoksi lämmön suojaksi. Pohjavillan puuttuessa, ei tuo suojaa tuulelta eikä pakkaselta. Huomasin sen, kun täällä oli pari päivää pakkasta. Ei muuta kuin käytöstä poistettujen vaatteiden kimppuun. Löytyi yksi Keskimmäisen villapaita josta joku oli tehnyt pesuvirhellä huopapaidan. Se pitää hyvin tuulen ja oikeana villapaitana myös lämmittää. Leikkasin n. 20cm auki, reunat lomittain ja hakaneulalla kiinni. Eipä paleltu enää.

Vahingosta viisastuneena, en aio montaa päivää pitää väliä turkin kampauksessa. Myös kynsien leikkuu on ohjelmassa parin viikon välein. Siitä Ava ei myöskään pidä. Saan sen kuitenkin tehtyä, se vain näyttää koko ajan siltä kuin leikkaisin varpaat pois enkä kynnen. Teemme useimmat lenkit metsän pojalla, se on niin pehmeä etteivät kynnet juurikaan itsestään lyhene.

Avasta on muuten tullut ihan sosiaalinen koira, ei lähelläkään sitä hysteerisesti haukkuvaa otusta joka tuon hihnan päässä oli kesäkuussa. Useita ystäviä on jo tullut, muutamien kanssa olemme käyneet yhdessä lenkilläkin. Muut koirat se ohittaa (usemmiten) tyynen rauhallisesti, saattaa silmäkulmastaan vilkaista minua kuin sanoakseen:"Katsos nyt miten hienosti osaan, kun haluan."

Tuo kuva on edellisen suihkun jälkeen. Olin ajatellut odottaa tiputtelun loppumista ennen seuraavaa, viime yön pulauttelu ja iltalenkin hämärissä tehty "löytö" kuitenkin saivat minut tarttumaan taasen shampoopulloon. Iloinen yllätys oli, että nyt sain Avan jo melkein perille pelkän käskyn voimin. Eikä se enää tärise pesun aikana.

Joku on viime aikoina mennyt säätämään termostaatin ulkona pikkuisen viileämmälle. Tänä aamuna oli ensimmäinen pakkasyö takana. Ava oli aamulla sitä mieltä, että aamulenkin voisi siirtää pikkuisen myöhemmäksi, vaikkapa toukokuun loppuun. Siltä tuo otus ainakin näytti, kun pääsi ulkoportaalle. Se nuuhkaisi kerran, aivasti ja päätti kääntyä takaisin. Julmana emäntänä kiskoin sen liikkeelle. Alun vastahakoisuuden jälkeen sillä tuntui olevan taas ihan kivaa. Vauhtia riitti ja kuono tutki maaston entiseen tahtiin. Pakkasyön jäljitä nuo muiden koiruuksia jättämät kasat levittivät ertyisen tukevan tuntuista aromia. En nyt yritä väittää, että Ava olisi hajuton, päin vastoin. Kuitenkin se tuoksu on huomattavasti miedompi, lähes olematon, kakkapussin läpi. Tämä pikkuisena vihjeenä muille koiranomistajille, jotka mahdollisesti ovat lukaisemassa näitä tuumailujani. Muistan vielä hyvin, miltä kotikatuni lemahti joku vuosi sitten, kun oli takana melko luminen talvi. Kun nuo kinoksiin talletetut annokset sulivat ja alkoivat taasen levittää sulotuoksujaan. Kakkafanaatikkona kannan hauvelini kikkareet roskikseen metsästäkin. Ei ole sielläkään mukava törmätä mihinkään urbaanin koiraeläimen peittelemättömään ulosteeseen. Useimmat villit lihansyöjät hiukan peittelevät tuotoksiaan. Eivätkä ne ole niin kosteita, kuin nämä hyvin hoidettujen lemmikkien  keot. Onneksi Ava ei halua haistelua lähemmin tutustua noihin merkintöihin.

    Avan ruokahalu on kasvanut samassa suhteessa, kuin ilmat ovat viilenneet. En kuitenkaan Avan yllätykseksi anna sille yhtään enempää ruokaa.  Se saa saman desin papanoita ja makupalat lenkeillä. Niinpä se on sitten "pakotettu" rosvoamaan ruokansa. Se on oppinut avaamaan leipäpussin. Jos pöydälle unohtuu jotain syötävää ja keittiö jää vaille ihmisiä, pöydällä ei ole syötävää viiden minuutin kuluttua. Kuopus ensin kannusti tätä rosvoa, mutta kerrottuani liikapainon vaaroista hä ymmärsi mistä on kyse.  Olen pikuisen koittanut seurata tilannetta, jos edellisiltana on tullut mässäiltyä, on seuraavan päivän lounas pikkuisen kevyempi. 

 Vaikka ressukka joutuukin lenkkeilemään tässä julmassa maailmassa ja kärsii vielä nälkääkin, ei tuo luonne kuitenkaan ole muuttunut äkäisemmäksi. Edelleen tämä otus kerjää enemmän rapsutusta kuin makupaloja. Ei tarvitse kuin ottaa sen harja käteen, se on valmiina istumassa edessä. Nyt sen turkki tarvitseekin hoitoa lähes päivittäin, ettei pääse tulemaan pahoja takkuja. Ajattelin, ettei sitä tarvitsisi trimmata ennen kevättä. Saa nyt sitten nähdä onnistuuko tuon turkin harjaaminen riittävän usein. Ava täytyy myös pestä hiukan reilun kahden viikon välein, sen turkista tulee semmoinen harmaa ja hiukan mattapintainen. Karvat asettuvat suortuviksi heti harjaamisen jälkeen, kun taas puhdas turkki on todella pehmeä ja ilmava. Aion koittaa, millaista lankaa tuosta tulee, kunhan trimmaus on ajankohtainen.

  Oma hauskuutensa oli, kun lähdimme ensimmäistä kertaa metsään lähes pimeään aikaan. Ava ei ollut yhtään halukas tulemaan pimeään synkkyyteen.  Kuljimme parisataa metriä valaisematonta tietä, koko ajan se oli ihan vierellä. Pikkuhiljaa se on tottunut, mutta huomaa vielä, ettei se ole ihan sinut tuon pimeyden kanssa. Minusta on mukava kulkea ihan pimeässä metsässä. Kuulostella ääniä ja varoa askeleitaan. Nyt minä kuljen helpommin, kun nuo apujalat estävät kompuroinnin. Kuljen muutenkin mielummin hiekkatietä tai ihan metäpolkuja. Olen huomannut, että mitä kimmoisampi maa, sitä helpompi minun kulkea nin ettei ala sattua.